Jännä huomata miten on elämä muuttunu siitä ku ekoja blogipostauksia kirjottelin. Taisin sillon istuu ikkunalaudalla kattomassa miten aurinko laski, ihan valmiina tiputtautumaan sen kuus kerrosta. Nyt kiroilen pimeetä ja märkää ja sitä, et hävitin neljänkympin kuulokkeet ilman mitään sen suurempaa itsetuhosta ajattelumallia. Vaikka kyllä se puhelin lentää seinään itse kullakin aina välillä, ku rakkaat äiti ja pikkusisko onki syöny kaikki sun karkit...
Silti on ihan kiva herätä seuraavaan päivään ja huomata miten loppujen lopuks se elämä kantaa. Välillä se kantaa eteen kuulokkeita, rahaa ja duunii, toisinaan taas just ne oikeet ihmiset, joita elämä potkii päähän vähintään yhtä rankasti ku suaki. Aina jotain mikä saa kääntämään seuraavan sivun, myös tällasten päivien jälkeen.
