Hengähdys

Jännää miten sanonnoissa on aina se joku perä. Tyyntä ennen myrskyä, riita puhdistaa ilmaa. Ei ehkä kirjaimellisesti, mut ilma mun keuhkoissa tuntuu taas raikkaalta. Ekaa kertaa moneen viikkoon pystyn taas hengittää kunnolla. Ja se johtuu siitä et itkin ja huusin mutsille, koska mua ahistaa se. Mä sanoin asioita ääneen, mitkä on vaivannu mua vuosia. Ja niitä mitkä vaivaa mua nyt. Sit tajusin, et mun oma äiti ei tunne mua. Me ollaan niin erilaisii. Siks se ei ymmärrä. Toisin ku isi. Mul on ikävä mun isii.

Mun elämän rakkaudet.

Se oli viikonloppuna käymässä täällä meijän koirun kanssa. Ja Danielin. Mulla oli ollu niin ikävä niitä kaikkii. Oli ihanaa olla hetki niinku ennen. Sillon, ku mun ei tarvinnu itkee ikävästä M-junassa tai potee koti-ikävää kotona. Sillon, ku oli oikeesti jotain draamaa minkä sai näyttää kauheen mitättömältä kattomalla NYC:n täydellisiä naisia. Nyt mun elämä on aika basic. Duunii ja kavereit. Realistisii haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Järkyttävää, et näin lyhyessä ajassa se taivaanrannan maalari hukku aikuisuuteen.

Ehkä mä vielä joskus oon viikon jälkeen niin voimissani, et mun ei tarttee romahtaa olkkarin lattialle ja ruveta itkemään ja nauramaan samaan aikaan. Ehkä Team Sauli viel vie voiton ja palauttaa mut pilvien päälle täältä karusta maan pinnasta.