Mä vihaan elämänohjeita, sananlaskuja ja ylipäätään fiksui sanoja, jotka on oikeessa just sillon ku haluis, et ne on väärässä. Mä vihaan omia neuvojani, koska sit joku kääntää veistä haavassa ja heittää niitä mun naamalle, ku heikko hetki kohtaa.
"Ajattele positiivisesti", "asenne ratkasee"... Joo niin se menee, joo yritän asennoitua positiivisesti ja silti oon tässä. Rikkinäisenä, ajattelemattomana, yksin. Mikä taas meni vikaan? En ymmärrä.
Mut toisaalt, ei mun oo välttämättä tarkotuskaan ymmärtää. Asiat on korkeemmassa kädessä ja ei se korkeempi käsi ois se korkeempi käsi, jos se uskoutuis tällaselle tavalliselle talliaiselle sen suunnitelmien salaisista tarkotusperistä. Sillon se olis vaan yks meistä. Kaveri tai ystävä, joka näkee vaan hetken hyväks. Sokee ihminen, joka ajattelee itsekkäästi, eikä objektiivisesti. Ihminen, joka ei voi vaikuttaa elämään pikkuihmeil ja taksimatkoil randomeitten kanssa. Yks tällanen samanlainen, joka sulkee silmät sillon ku ne pitäis avata ja unohtaa asennoituu oikein pieniinki vastoinkäymisiin. Joka takertuu siihen menneisyyteen, jota sen naamalle pusketaan, eikä siihen parempaan vaihtoehtoon, siihen oikeeseen ja positiivisempaan. Koska loppujen lopukshan asiat ei oo mustavalkosii, vaan niit punasii, sinisii ja keltasiiki asioit löytyy, joskus hyvinkin yllättävissä muodoissa. Keep your eyes open, pilvien takaa saattaa oikeesti paistaa se aurinko!
