Valitusta vaan, vaikka kaikki on oikeesti ihan hyvin.

Mua vituttaa elää lääkkeitten orjana. 

Mua vituttaa napata nappia puolen tunnin välein, et pystyn pääkivultani esim. olemaan. Mua vituttaa miten sekään ei välillä riitä ja mun pokerinaama ei meinaa kestää. Mua vituttaa miten en osaa nukkua muuta ku kemiallisesti, vaik oon harjotellu sitä melkeen 22 vuotta. Mua vituttaa miten unipillereitten takia nukun elämäni ohi. Jos siis en herää painajaisiin. Mua vituttaa miten mun haurasta mielenterveyttä ei hoideta muuten ku pillereillä. Mua vituttaa miten ahistavaa on ottaa joka aamu nappia ja miten ahistavaa on, jos unohan sen ottaa. Eri tavalla ahistavaa kyllä, et vaihteluhan virkistää vai miten se meni. 

Mua vituttaa miten kaikista pillereistä huolimatta mun päähän särkee, en saa unta ja haluisin lähinnä hyppää parvekkeelta, ku kaikki tuntuu ihan kamalalta. Vaik kaikki on oikeesti ihan hyvin. Mut hei lisää nappia naamariin ja uusiin ulottuvuuksiin.

Kiitos ja hei. Ja vähän myös anteeks.

Jonspa 

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Mä en oo pitkään aikaan oikeen kirjottanu mitään, koska mulla ei oo ollu mitään kirjotettavaa. Tai on mulla ollu kirjotettavaa, mut ei mitään valitettavaa. Ja inspiraatio kirjottamiseen tulee mulle lähinnä just sillon, ku kaikki menee vituiks. Joten nyt itkusena menkkamonsterina mä voisin taas vähän kirjottaa mitä mulle kuuluu, jos jotakuta ihan niinku oikeesti kiinnostaa.

Mulle kuuluu oikeesti ihan hyvää. Eikä vaan ihan hyvää, vaan oikeesti niinku hyvää. Vaik matka siihen on ollu pitkä ja kivinen. Siihen on kuulunu käyntejä päivystyksessä ja lääkärissä, monia unettomia öitä, itkupuheluita äitille ja vanhojen asioitten vääntämistä ja kääntämistä. Ja lopputulos on se, et vaikka mua pelottaakin, et otan taas takapakkia ja samalla pilaan oman elämäni, mä voin ihan hyvin ja musta tuntuu, et oon vihdoin löytäny paikkani maailmassa. Ja vaikka tänään jouduinki taas turvautumaan äitin terapiapalveluun, ne hetket harvenee ja lyhenee koko ajan. En enää ylianalysoi tai ylireagoi enää ihan niin paljon, vaikka tällasiakin hetkiä tulee, koska mun elämään on muodossa tai toisessa mahtunu niin monta monella tavalla sairasta ihmissuhdetta. Mut tulin siihen tulokseen, et kaikki on tuomittu mokaamaan jollain tavalla, omalla tavallaan, ja siitäkin suosta aina noustaan. Tavalla tai toisella. Ja nyt oon hämmentävästi onnistunu sukeltaa enemmän pintaan ku pitkään aikaan.

Mun rankka työura iltapäiväkerhossa päätty joku puoltoista kuukautta sitten vähän niinku vahingossa, ja oonki viettäny paljon aikaa Stadin ammattiopiston Merihaan toimipisteen ompelukoneitten ääressä, erittäin ihanien uusien tuttavuuksien ympäröimänä. Vaikka ei joka päivä tietty oo yhtä Ruususen unelmaa, mulla on siellä jo nyt mahtava tukiverkko, joka millon heittää röökin, millon tuo terapiateetä just sillä otollisimmalla hetkellä, ku ei se helma nyt kolmannellakaan ompelukerralla menny niinku piti. Ja mä oon myös saanu olla tarjoomassa teetä ja kuuntelemassa, ja se on oikeesti aika mahtavaa. Ja aika mahtavaa on myös se, et oon saanu joka aamu meikata ja pukeutua ihan niin säädyttömästi ku haluun, eikä tuu mitään noottia keltään. No ok, kyl jotkut kattoo mua välil vähän hassusti, mut turkoosissa tukassa mä kerkesin kyl tottuu siihen jo.

Oon kerinny myös tottuu ajatukseen, et Tinderistä voi saada muutaki ku ruotsin opetusta tai just sitä itteään. Tai random jatkoja. Ja ruokalan tätiki tänään lahjotti mulle teetä omista varastoistaan, ku koululta oli loppunu kaikki hyvät!

Et hyvin menee, mut menköön. Moni frendi on sanonukki, et oli jo aikaki, nyt saat kato ne kärsityt vuodet takasin, ja haluisin kauheesti uskoo siihen.

Yhtä onnellista ja aurinkoista kevättä teille rakkahat!

Jonspa

P.S. Jos joku tietää mistä voisin saada täydellisen lappuhaalarin, HMU. Aion omistaa loppuelämäni sille, et näytän Adore Delanolle siin 90's rap-jaksossa.

Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan

Tänä vuonna julkisiin kulkuvälineisiin juoksemisesta on taas tullu paha tapa. Vaikka yleensä oon aina ajoissa ja menetänki välillä uskoni ihmiskuntaan, ku istun steissillä puol tuntii ja saan "sori myöhästyin taas junasta" viestejä ja istun vielä toiset puol tuntii. 

Mut ehkä tässä sängyssä maatessa ultimaattisen siivoussession jälkeen vois kattoo vähän viime vuotta. Vuoden vikat viikot meni aika pitkälti Joensuussa, josta halusin niiiiin kovasti pois siellä asuessani. Kuitenki ku mä keskellä yötä ajelin autolla Yliopistonkatuu (samaa katuu, jota keväällä poljin pyörällä aurinkoisena aamuna kohti terveyskeskusta, koska oli pakko hakee saikkutodistus, ku olin jo toista viikkoo poissa koulusta, koska sain niin rajuja paniikkikohtauksia, et en pystyny muuhun toimintaan, ku suunnittelemaan mun ja vaihtelevien julkisuudenhenkilöiden häitä ja kavereitten häämekkoja), mä tajusin miten paljon aika siellä on antanu ja miten ihana paikka se onkaan ja miten paljon ihania ihmisiä siellä on, vaikka sitäkään en osaa koskaan näyttää tai kertoo, koska oon a. tosi huono pitää yhteyttä ja b. tosi luottamusongelmainen, enkä usko, et muut vastaa mun fiiliksiin. Siis ihan kaveripohjaltakin. Tänä vuonna mä ajattelinkin rohkaistua ja yrittää olla silleen syvemmällä tasolla sosiaalinen.

Viime vuosi toi tullessaan myös monta uutta kotia, joista kaikki on tuntunu tietyllä tapaa kodeilta, mut nyt ku mul on oma ovi ja kämppis, joka jaksaa katella mua synttärikunnossa selvinpäin, ni en oikeesti haluu enää muuttaa.

Niin ja siis synttärikunto... Mun 21-v synttärit meni enemmän tai vähemmän vituiks aluks, mut Alkon kautta mukaan tarttu vähän liian monta viinipulloo ja sen lisäks, et oon suorilta jaloilta lentäny Maman tangolta selälleen lattialle ja juossu sit täysii pakoon, ettei mua heitetä ulos baarista, muistikuvat onki aika rajalliset. Ilmeisesti joku on tarjonnu mulle Tequilaa, ku meinasin oksentaa seuraavana päivänä mummon ja ukin 50v hääjuhlissa, ku serkku sano "suola". (Kiitän sitä kuka ikinä tunnustaakin ja kaikkia muita, jotka minulle synttärijuomia tarjoilivat!) Ja mun synttäreilläkin pyörin niin random porukassa ettei mitään rajaa, mut oli maailman hauskinta! Kiitos kaikille siitä ja anteeks, että olin ihan hirvee ämmä.

Muutenki tänä vuonna mun kaveripiiri on muuttunu aika paljon, ja sain vihdoin rohkeutta heivata elämästäni ihmisen, joka aiheutti mulle suurta ahdistusta. Vaikka itsekkään en ole osaton siihen, että kaikki meni vituiks.

Eli muutoksen tuulet on puhaltanu läpi vuoden, ja mä toivonki, et tuleva vuosi tois tullessaan jotain pysyvää ja tasasta. Ja rohkeutta tehä asioita, mitä haluaisin. Koska vaikka oonki menny tosi paljon eteenpäin itteni kanssa, oon edelleen hirveen epävarma.

Peace and love vuoteen 2016!

Jonspa

P.S. Onpa turha postaus edelliseen verrattuna. Noh, ehkä mä kohta keksin taas jonku tärkeen aiheen mistä avautua.