Kun pääsin katsomaan vapautuvaa ulappaa, muistin etten tahdo unohtaa

Mitä oon tehny viimeaikoina?

  Ikävöiny. Mä oon ikävöinu Taorminan hiekkarantoi, sitä aikaa ku noi balleriinat oli viel ehjät, karun kaunista Maltaa, rusketusta ja ihmisiä, joita en haluis enää ikävöidä. 

Oon ollu Helsingissä, joka ei tosiaan Joensuusta käsin näytä hassummalta. Varsinki, ku sitä kattoo lemppari-ihmisten ja kohtalotovereitten kanssa. Vaikka kai se ois näyttäny viel paremmalta, jos ois uskaltanu ottaa yhteyttä niihin puolituttuihin ja vähän vähemmän puolituttuihin. Noh maybe next time.

Mä oon viimeset pari viikkoo nähny ihan jäätäviä painajaisia.

Mä oon tullu kotiin (koikkalaisen kanssa hih!) ja tullu siihen tulokseen, et nostalgiamusa ja pyykin pesu (ja tän hallitun kaaoksen muuttaminen pelkästään hallituks) laittaa maailman oikeeseen perspektiiviin. Oon miettiny miten oon tehny ja sanonu niin typeriä asioita (pahoitteluni!) enkä ees niin pitkä aika sitten. Myönsin, et vika ehkä saattaa olla mussa, eikä vaan tossa asiassa. Söin myös suklaata, vaikka en tykkää siitä. 

Mun pää on ihan sekasin. Onneks voi kulkee pää pilvissä ja kirjottaa.

Jonspa

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Pitäis ehkä flippaa vähän vähemmän kaikesta turhasta ni ees joku ottais mut tosissaan kun on tosi kyseessä. Ku oikeesti tarkotan sitä etten tarvii enää yhtään paskaa läppää tai vittuilua. Ees kaikella rakkaudella. Ku vesilasi kaataa samalla koko maailman, nää pienet piirit (ja vaan yks vitun leffateatteri!!) ei  tunnukkaan riittävältä turvaverkolta. Varsinki ku ite joutuu olee osa turvaverkkoo, omaansa ja toisten. 

Kai mun ois pitäny tajuta, ettei se ongelmien pakeneminen ja uus alku ihan niin helposti käy. Vaikka mun pitäis olla kiitollinen ja onnellinen mun osasta, ku oon saanu syntyy näinki paljon kultalusikka suussa, en osaa nauttia siitä. Mä en osaa nauttia kauniista syksystä tai mistään, enkä osaa myöntää sitä, koska kerranki elämässäni sain sen mitä halusin, eikä se ookkaan yhtään sitä mitä mä kuvittelin. Ei kai mikään ikinä oo. Vaikka kaikki siis oikeesti on ihan hyvin, se ei vaan tunnu siltä aina hetkittäin.

Oon kohta varmaan blondi, koska nää kriisit aina enteilee jotain radikaalia tukkamuutosta varsinki jos kuuntelee biisejä, jotka kuvaa sun fiiliksiä. Mut niissä on blondi. Kaikki menestyjät vaan on blondeja, mut ei lähetä nyt sille tielle.

Syksy on melankolian aikaa, ehkä tää ensilumen (ainiin sehän tuli ja meniki jo) kanssa menee ohi.

Peace.

Jonspa