Mä en oo pitkään aikaan oikeen kirjottanu mitään, koska mulla ei oo ollu mitään kirjotettavaa. Tai on mulla ollu kirjotettavaa, mut ei mitään valitettavaa. Ja inspiraatio kirjottamiseen tulee mulle lähinnä just sillon, ku kaikki menee vituiks. Joten nyt itkusena menkkamonsterina mä voisin taas vähän kirjottaa mitä mulle kuuluu, jos jotakuta ihan niinku oikeesti kiinnostaa.
Mulle kuuluu oikeesti ihan hyvää. Eikä vaan ihan hyvää, vaan oikeesti niinku hyvää. Vaik matka siihen on ollu pitkä ja kivinen. Siihen on kuulunu käyntejä päivystyksessä ja lääkärissä, monia unettomia öitä, itkupuheluita äitille ja vanhojen asioitten vääntämistä ja kääntämistä. Ja lopputulos on se, et vaikka mua pelottaakin, et otan taas takapakkia ja samalla pilaan oman elämäni, mä voin ihan hyvin ja musta tuntuu, et oon vihdoin löytäny paikkani maailmassa. Ja vaikka tänään jouduinki taas turvautumaan äitin terapiapalveluun, ne hetket harvenee ja lyhenee koko ajan. En enää ylianalysoi tai ylireagoi enää ihan niin paljon, vaikka tällasiakin hetkiä tulee, koska mun elämään on muodossa tai toisessa mahtunu niin monta monella tavalla sairasta ihmissuhdetta. Mut tulin siihen tulokseen, et kaikki on tuomittu mokaamaan jollain tavalla, omalla tavallaan, ja siitäkin suosta aina noustaan. Tavalla tai toisella. Ja nyt oon hämmentävästi onnistunu sukeltaa enemmän pintaan ku pitkään aikaan.
Mun rankka työura iltapäiväkerhossa päätty joku puoltoista kuukautta sitten vähän niinku vahingossa, ja oonki viettäny paljon aikaa Stadin ammattiopiston Merihaan toimipisteen ompelukoneitten ääressä, erittäin ihanien uusien tuttavuuksien ympäröimänä. Vaikka ei joka päivä tietty oo yhtä Ruususen unelmaa, mulla on siellä jo nyt mahtava tukiverkko, joka millon heittää röökin, millon tuo terapiateetä just sillä otollisimmalla hetkellä, ku ei se helma nyt kolmannellakaan ompelukerralla menny niinku piti. Ja mä oon myös saanu olla tarjoomassa teetä ja kuuntelemassa, ja se on oikeesti aika mahtavaa. Ja aika mahtavaa on myös se, et oon saanu joka aamu meikata ja pukeutua ihan niin säädyttömästi ku haluun, eikä tuu mitään noottia keltään. No ok, kyl jotkut kattoo mua välil vähän hassusti, mut turkoosissa tukassa mä kerkesin kyl tottuu siihen jo.
Oon kerinny myös tottuu ajatukseen, et Tinderistä voi saada muutaki ku ruotsin opetusta tai just sitä itteään. Tai random jatkoja. Ja ruokalan tätiki tänään lahjotti mulle teetä omista varastoistaan, ku koululta oli loppunu kaikki hyvät!
Et hyvin menee, mut menköön. Moni frendi on sanonukki, et oli jo aikaki, nyt saat kato ne kärsityt vuodet takasin, ja haluisin kauheesti uskoo siihen.
Yhtä onnellista ja aurinkoista kevättä teille rakkahat!
Jonspa
P.S. Jos joku tietää mistä voisin saada täydellisen lappuhaalarin, HMU. Aion omistaa loppuelämäni sille, et näytän Adore Delanolle siin 90's rap-jaksossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti